Kulttuuri
Katse kääntyy: Lolita-muoti ja katsomisen vapaus
Miten Lolita-muoti siirtää huomion pois seksuaalisesta esilläolosta kohti rakennetta, makua, omaehtoista ilmaisua ja vapautta katsoa omilla ehdoilla.
Lähes jokaiseen muotia koskevaan keskusteluun kätkeytyy yksi oletus:
vaatteet ovat olemassa katsomista varten.
Me pukeudumme, ja joku toinen näkee meidät.
Valitsemme siluetin, värin ja kengät, ja nämä valinnat muuttuvat viesteiksi ympäröivälle maailmalle.
Muodin teoreetikot ovat jo pitkään kuvanneet pukeutumista eräänlaiseksi kieleksi. Roland Barthes tarkasteli muotia merkkijärjestelmänä, kun taas Alison Lurie tutki tunnetussa teoksessaan ajatusta pukeutumisesta viestintänä. Vaatteet tuntuvat puhuvan silloinkin, kun niiden kantaja ei sano mitään.
Lolita-muoti tekee tästä suhteesta kuitenkin monimutkaisemman.
Monet Lolitaan pukeutuvat eivät nimittäin ensisijaisesti kysy:
Miltä näytän sinun silmissäsi?
He kysyvät jotakin paljon henkilökohtaisempaa:
Millaiseen maailmaan voin astua, kun pukeudun näin?
MEKKO EI OLE KOSKAAN VAIN MEKKO
Lolita on helppo ymmärtää väärin ulkopuolelta katsottuna.
Pitsi, nauhat, alushameet, päähineet ja huolellisesti tasapainotetut siluetit näkyvät heti. Kulttuuria tuntemattomalle vaatteet voivat näyttää hyvin teatraalisilta — aivan kuin niiden kantaja välttämättä tavoittelisi huomiota.
Näkyvyys ja huomio eivät kuitenkaan ole sama asia.
Ihminen voi pukeutua poikkeuksellisesti pukeutumatta yleisöä varten.
Tämä ero on Wataru Aritan Lolita-muotia koskevan ”katseen vallankumouksen” ajatuksen ytimessä.
Tavallinen muoti mielletään usein vuoropuheluksi pukeutujan ja yhteiskunnan välillä.
Minä pukeudun.
Sinä katsot.
Sinä tulkitset.
Lolita tarjoaa toisen mahdollisuuden.
Minä pukeudun.
Minä katson.
Ja pukeutumalla muutan näkökulmaa, josta katson maailmaa.
ENEMMÄN KUIN KATSEIDEN KOHTEENA
Naisten muoti on historiallisesti ollut hankalassa kaksoisasemassa.
Pukeutuminen voi olla voimakas itseilmaisun väline. Samalla naisten kehoja ja vaatteita on yhä uudelleen tulkittu muiden odotusten kautta — sen mukaan, mikä on viehättävää, kunniallista, haluttavaa, naisellista tai sopivaa.
Pukeutuja valitsee vaatteensa.
Hän ei kuitenkaan voi täysin valita, miten niitä tulkitaan.
Tästä syntyy ristiriita:
pukeutuminen on toimintaa,
mutta samalla se altistaa kehon tulkinnoille.
Lolita korostaa tätä ristiriitaa.
Alushameen kannattelema runsas hame, huolellisesti yhteen sovitetut sukat ja kengät, pääntien pitsi ja tarkoin valittu päähine — yksikään näistä elementeistä ei sulaudu huomaamatta väkijoukkoon.
Pukeutuja tietää, että häntä saatetaan katsoa.
Hänet saatetaan ymmärtää väärin.
Häntä saatetaan kuvata ilman lupaa.
Hän saattaa kuulla tuntemattomien arvailevan, miksi hän pukeutuu näin.
Ja silti hän pukee mekon ylleen.
Tällä päätöksellä on merkitystä.
Tarkoituksena ei nimittäin välttämättä ole tulla näkyvämmäksi.
Joskus tarkoitus on päinvastainen.
”HALUAN OLLA KUIN PRINSESSA.”
Ensi kuulemalta tällainen toteamus voi kuulostaa esitykseltä.
Prinsessahan on olemassa ihailtavaksi, eikö niin?
Mutta kuuntele tarkemmin.
Monille Lolitaan pukeutuville fantasia ei ole tämä:
Haluan muiden ajattelevan, että näytän prinsessalta.
Vaan tämä:
Haluan eläytyä siihen, miltä prinsessana oleminen tuntuu.
Tämä ero muuttaa kaiken.
Fantasia suuntautuu sisäänpäin.
Se voi liittyä lapsuuden mielikuviin, kuvakirjoihin, nukkeihin, vanhoihin elokuviin, ruusuihin, linnoihin, viktoriaanisiin sisustuksiin, rokokookoristeluun tai yksinkertaisesti kuviteltuun maailmaan, joka tuntuu arkielämää lempeämmältä ja kauniimmalta.
Mekosta tulee kynnys.
PAKO TODELLISUUDESTA
Jotkut kuvailevat Lolitaa eräänlaiseksi pakopaikaksi.
”Pakeneminen” ei kuitenkaan välttämättä tarkoita todellisuuden torjumista.
Se voi tarkoittaa sitä, että astuu hetkeksi niiden sääntöjen ulkopuolelle, jotka tavallisesti jäsentävät sitä.
Mitä aikuisen naisen pitäisi pukea ylleen?
Mikä on liian lapsellista?
Mikä on liian naisellista?
Mikä on liian koristeellista?
Mikä imartelee?
Mikä herättää ”oikeanlaista” huomiota?
Mitä miehet ajattelevat?
Mitä kollegat ajattelevat?
Mitä tuntemattomat ajattelevat?
Lolita Coord voi siirtää nämä kysymykset syrjään.
Muutamaksi tunniksi asioiden tärkeysjärjestys muuttuu.
Oikean puseron yhdistäminen JSK:hon on tärkeää.
Alushameen muodolla on merkitystä.
Sillä on merkitystä, toimiiko norsunluunvärinen pitsi paremmin kuin puhtaanvalkoinen.
Sillä on merkitystä, toistaako nauha kuosiin kätkeytyvää väriä.
Säännöt eivät ole kadonneet.
Ne ovat vain toisenlaisia sääntöjä.
Ja ratkaisevaa on, että kantaja ja hänen yhteisönsä ymmärtävät ne.
Ehkä juuri siksi Lolita-muodin poikkeuksellinen kurinalaisuus voi paradoksaalisesti tuntua vapauttavalta.
Vapaus ei aina tarkoita sääntöjen puuttumista.
Joskus vapaus tarkoittaa sitä, että saa valita, millä säännöillä on merkitystä.
TUNNISTAMISTA, EI HUOMIOTA
Lolita-kulttuuriin sisältyy toinenkin tärkeä ristiriita.
Monet sen harrastajat sanovat, etteivät erityisesti halua tuntemattomien huomaavan heitä.
Silti Lolitat huomaavat usein toisensa välittömästi.
Vilaus tutusta siluetista asemalaiturin toisella puolella.
Tunnistettava kuosi.
Tiettyyn aikakauteen yhdistyvä pitsireunus.
Värivaihtoehto, jota joku on etsinyt.
Hilkan muoto.
Tapa, jolla joku on tasapainottanut yllättävän haastavan Coordin.
Näistä yksityiskohdista muodostuu yksityinen sanasto.
Ympäröivälle väkijoukolle näkyy ehkä vain ”tyttö koristeellisessa mekossa”.
Toinen Lolita saattaa nähdä satoja tulkittavia valintoja.
Niin katsomisen tapa muuttuu.
Siinä on vähemmän kyse arvostelusta ja enemmän tunnistamisesta.
Emme aina pukeudu tullaksemme nähdyiksi.
Joskus pukeudumme, jotta voisimme tunnistaa toisemme.
Tällaisessa katsomisessa on jotakin odottamattoman hellää.
Se ei ole muotiin niin usein liitettyä kilpailuhenkistä tarkastelua.
Se voi olla lähempänä esteettistä nautintoa.
Tuo hame näyttäisi kauniilta laventelinvärisenä.
Hänen pitsivalintansa on täydellinen.
En olisi koskaan ajatellut yhdistää tuota kuosia ruskeisiin kenkiin.
Katsoja ei välttämättä kysy:
Onko hän kauniimpi kuin minä?
Hän saattaa vain ajatella:
Ymmärrän, mitä hän tekee.
Hetken ajan kaksi tuntematonta jakaa saman visuaalisen kielen.
Vaatteesta tulee viesti:
Sinäkin tunnet tämän maailman.
KATSEEN YHTEISÖ
Valtavirtamuodissa tunnistaminen mielletään usein esillepanon kautta.
Rakennamme identiteetin ja välitämme sen ulospäin.
Tällainen minä olen.
Lolita voi toimia toisin.
Sen voimakkaimmat hetket syntyvät joskus vastavuoroisesta katsomisesta itsensä esille tuomisen sijaan.
Kantaja on sekä katsoja että katsottu.
Tarkkailija ja osallistuja.
Yleisö ja esiintyjä.
Kaksi ihmistä ei ehkä koskaan puhu toisilleen.
Silti siluetin, värin, kuosin, pitsin ja asusteiden hienovaraisen sanaston kautta jotakin on jo välittynyt.
Pieni tunnistamisen hetki.
Hiljainen liittolaisuus.
Muistutus siitä, että joku toinenkin on valinnut tämän oudon, kauniin maailman.
PEHMEÄ KAPINA
Tarkoin säännellyssä muodissa on jotain kapinallista.
Tutustu tarinaan
Pukeudu omilla ehdoillasi
Thousand WoodThousand Wood - Paris Souvenir - French Classical JSK with Rose Appliques and a Train£35Näytä tuote
Galette BunnyGalette Bunny - Black Doll - JSK or OP Dress with Adjustable Elastic WaistAlkaen £71Näytä tuote
FanQFanQ - Beige Rose - Handmade Rose Jewelry with Lace and Pearl DetailsAlkaen £2.99Näytä tuote
Star BoxStar Box - Nightingale and Rose - Dried-Rose Lace Floral Hair Accessory£34Näytä tuote
Se kuulostaa ristiriitaiselta.
Lolitalla on sääntönsä.
Hameen mittasuhteilla on väliä.
Silueteilla on väliä.
Kokonaisuuden yhteensopivuudella on väliä.
Tietyt yhdistelmät välittävät eri vaikutelman kuin toiset.
Harrastajille kehittyy poikkeuksellinen visuaalinen lukutaito kankaiden, pitsien, rakenteiden, kuosien, asusteiden ja eri aikakausien suhteen.
Nämä säännöt kuitenkin syntyvät ja muotoutuvat pitkälti kulttuurin sisällä.
Niiden tarkoituksena ei ole vain muovata kantajastaan jonkun toisen ihanteellista tyttöystävää, vaimoa, työntekijää tai haluttavaa naista.
Ne luovat uuden esteettisen alueen.
Alueen, jossa feminiinisyys ei automaattisesti kuulu heteroseksuaalisen halun piiriin.
Jossa ”söpöyden” ei tarvitse olla kutsu.
Jossa koristeellinen kauneus voi olla olemassa kantajansa iloksi — ja niiden iloksi, jotka ymmärtävät sen kieltä.
Juuri tämä tekee Lolitan kapinasta poikkeuksellisen lempeää.
Se ei välttämättä tuhoa feminiinisyyttä.
Se vie feminiinisyyden jonnekin muualle.
Naisellisuus ei katoa.
Se vain lakkaa pyytämästä lupaa.
KATSOA SEN SIJAAN, ETTÄ TULEE KATSOTUKSI
Aritan argumentin radikaalein ajatus onkin ehkä samalla kaikkein yksinkertaisin.
Lolita-muodissa ei ole pohjimmiltaan kyse katseiden houkuttelemisesta.
Siinä on kyse katsomisen taidon ottamisesta takaisin.
Kantaja huomaa kauniita asioita.
Hän huomaa yksityiskohtia.
Hän huomaa muita, jotka jakavat hänen visuaalisen maailmansa.
Hän huomaa värejä, jotka arkielämä opettaa meidät sivuuttamaan.
Hän huomaa vanhan rakennuksen, teehuoneen, nauhan, kirjontakuvion, oudon pienen näyteikkunan.
Mekko muuttaa maisemaa, koska se muuttaa katsojaa.
Ja kun maisemaan ilmestyy toinen Lolita, hänestä voi tulla enemmän kuin vieras.
Hänestä tulee todiste siitä, ettei tämä kuviteltu maailma olekaan täysin kuvitteellinen.
Joku toinenkin voi nähdä sen.
Ulkopuoliselle Lolita saattaa ensi näkemältä vaikuttaa poikkeuksellisen näkyvältä muodin muodolta.
Ehkä juuri siksi sen sisäinen logiikka jää niin helposti huomaamatta.
Nauhat näkyvät.
Pitsi näkyy.
Hame näkyy.
Mutta tärkeintä muutosta ei voi nähdä ulkopuolelta.
Se tapahtuu kantajan katseen takana.
Pukeutumisen hetkellä kysymys muuttuu.
Ei:
Kuka katsoo minua?
Vaan:
Mitä pystyn nyt näkemään?
Ja ehkä juuri siinä piilee jokaisen huolellisesti rakennetun Coordin hiljainen vallankumous.
Ei vaatimus päästä jonkun toisen maailman keskipisteeksi.
Vaan lupa astua omaan maailmaansa.
LUKUMUISTIINPANOT
Tämän artikkelin käsitteellisenä innoittajana on Wataru Aritan vuonna 2013 julkaistu tutkimus Towards Lolita Fashion as a “Gaze Revolution” sekä laajempi keskustelu muodista merkkijärjestelmänä Roland Barthesin teoksessa The Fashion System ja Alison Lurien teoksessa The Language of Clothes.
Sovitettu LolitaFetchille toimitukselliseksi tulkinnaksi.