Kun asukokonaisuus päätyy museoon

Lolita-asukokonaisuus syntyy mekon ja alushameen, päähineen ja hiusten, kenkien ja ryhdin sekä käyttäjän ja tilaisuuden välisistä suhteista. Kun museo ottaa asun kokoelmiinsa, nämä suhteet saavat nimilaput, luettelonumerot ja pysyvän asennon. Lopputulos on tarkka, kaunis ja puutteellinen.

Victoria and Albert Museumin valokuva Innocent Worldin mekosta esittää kokonaisen hahmon. Mallinuken takana avautuu päivänvarjo vaaleana sädekehänä. Pajukori, käsineet, hiuspanta ja kengät jatkavat punaista, kermanväristä ja mustaa väriskaalaa. Museon kuvateksti nimeää silti vain mekon ja sen kaksi vyönauhaa. Saman digitaalisen kuvasarjan toisessa kohdassa hiuspannalla on oma luettelotietueensa ja numeronsa.

Näin asukokonaisuudesta tulee kokoelma. Valokuva palauttaa vaikutelman kokonaisuudesta, kun taas luettelo jakaa sen esineiksi, joita voi säilyttää, löytää ja tutkia. Molemmat näkökulmat ovat hyödyllisiä. Kumpikaan ei ole sama asia kuin vaatteiden käyttäminen.

Museo tarvitsee rajauksia

Luettelonumerot antavat esineelle pysyvät rajat. Ne erottavat yhden mekon toisesta, liittävät siihen tekijän ja ajankohdan sekä pitävät kuvan löydettävissä vielä näyttelyn sulkeuduttuakin. Muodissa, jota usein välitetään mallinimien, vaatekaappikuvien ja henkilökohtaisten muistojen kautta, tällaiset tiedot ovat poikkeuksellisen vakaita.

Samalla ne lukitsevat yhden vastauksen kysymykseen, jonka vaatteiden käyttäjät esittävät yhä uudelleen: mikä kuuluu yhteen? Museon puettu mallinukke antaa vaikutelman valmiista asusta. Vyönauhan voi kuitenkin sitoa toisin, puseron vaihtaa ja alushameesta tehdä runsaamman. Sama mekko voi siirtyä muodollisista teekutsuista tavalliselle kadulle. Luettelo suojelee vaatetta. Asukokonaisuus elää käytössä.

Lo Libraryn kiinankielinen yhteisöarkisto säilyttää toisenlaista aineistoa. Varhaisia Lolita-pukeutujia käsittelevässä osiossa on pakattuja peilikuvia, kollaaseja, peitettyjä kasvoja sekä toistuvia kokeiluja takkien, laukkujen ja hiusten kanssa. Kuvista puuttuvat museon hallittu valaistus ja esinekohtaiset metatiedot. Niissä säilyy se, mikä on liikkeessä: ihmiset kokeilevat yhdistelmiä makuuhuoneissa, huvipuistoissa ja arjen sisätiloissa. Arkistoa ei pidä käsitellä varmennettuna aikajanana. Se on silti arvokas lähde sille, miten vaatteiden käyttötapoja etsitään ja sovitellaan sen sijaan, että niitä vain asetettaisiin näytteille.

Historialla ei ole yhtä ensimmäistä huonetta

Edes instituutioiden historiakuvaukset eivät aseta alkupistettä samaan kohtaan. V&A kuvaa Lolitaa Japanissa 1990-luvulla syntyneeksi katutyyliksi. Mariko Yahatan tutkimus tyylin juurista ulottuu 1980-luvun romanttiseen muotiin. Siinä 1990-luku nähdään toisena kukoistuskautena ja 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen monipuolistumisen aikana. Ero on opettavainen. Alakulttuuri alkaa harvoin yhtenä julkaisupäivänä. Vaatteet, musiikki, kaupat, lehdet ja tavat kasautuvat, kunnes niistä muodostuu tunnistettava kieli.

V&A:n vuoden 2011 hankinnat tallentavat tämän kielen kypsää vaihetta, eivät sen alkua. Kokoelma liikkuu Sweet-, Classic-, Gothic- ja Punk-tyylien sekä japanilaisvaikutteisten asujen välillä. Nimitykset tarjoavat kävijälle reitin vaatekaappiin, mutta esineet koettelevat jatkuvasti niille annettuja luokkia.

Luokat piirtävät kartan, eivät rajaa

Moi-meme-Moitien asukokonaisuus on heti tunnistettavissa Gothic Lolitaksi: musta hallitsee, ultramariininsiniset ristit rytmittävät mekon yläosaa ja helmaa, ja päivänvarjo laajentaa siluettia. Silti suorakulmainen pääntie, poimutetut hihat ja huolellisesti toistuvat koristenauhat kuuluvat samaan muotokieleen kuin suloisemmat asut. Tummuus muuttaa tunnelmaa luopumatta rakenteesta.

Alice and the Piratesin asukokonaisuus tekee päällekkäisyyden vielä selvemmäksi. V&A kuvaa merkkiä Baby, the Stars Shine Brightin haaraksi, joka perustettiin vastaamaan kasvavaan kiinnostukseen Gothic- ja Punk-vaikutteita kohtaan. Nimi yhdistää Lewis Carrollin Alicen Vivienne Westwoodiin liitettyyn merirosvokuvastoon. Mallinuken vaaleansininen ja valkoinen tuovat asuun suloisuutta, kun taas mustat tereet, raidalliset sukkahousut ja musta pehmohahmo antavat kokonaisuudelle särmää.

Luokka auttaa etäältä katsovaa huomaamaan sukulaisuuden. Se alkaa rajoittaa vasta, kun sitä pidetään sääntönä, jota jokaisen pukeutujan on noudatettava. Museokuvat ovat antoisimmillaan, kun niitä luetaan esimerkkeinä valinnoista eikä lopullisina univormuina.

Keho palaa museon ovelle

Toukokuussa 2012, kun V&A:ssa oli esillä Kitty and the Bulldog, yli sata brittiläisen Tea Party Clubin jäsentä vieraili museossa Lolita-asuissa. Museon nuorten ryhmän raportti kuvaa monenlaisia ammatteja, reittejä tyylin pariin ja tapoja soveltaa sen käytäntöjä omiin tarpeisiin. Osallistujat korostivat toistuvasti materiaalien laatua, ja osa kertoi muokkaavansa muotia oman makunsa mukaiseksi.

Tapaaminen tuo mukaan jotakin, mitä mallinukke ei voi välittää: sosiaalisen mittakaavan. Sata asukokonaisuutta museon sisäänkäynnin edustalla eivät koskaan jakaudu siististi muutamaan luokkaan. Kankaat reagoivat sateeseen. Kengät muuttavat ryhmän tahtia. Ystävät huomaavat yksityiskohdan, jonka luettelo jättää pois. Mekosta tulee osa kohtaamista, ei vain yhtä edestä otettua kuvaa.

Kaksi arkistoa on parempi kuin yksi

Museon dokumentaatio tuo selkeyttä. Voimme tutkia koristenauhojen paikkoja, värien rytmiä ja asusteiden välisiä suhteita ilman katukuvan visuaalista hälyä. Yhteisön arkisto näyttää, miten paljon olosuhteet vaikuttavat. Näemme, kuinka vaatteet irtautuvat merkin kuvastosta, yhdistyvät olemassa olevaan vaatekaappiin ja saavat henkilökohtaisen historian.

Kahden arkiston lukeminen rinnakkain muuttaa kysymystä. Sen sijaan, että kysyisimme, kumpi on aidompi, voimme kysyä, mitä kumpikin pystyy muistamaan. Museo muistaa esineen poikkeuksellisen huolellisesti. Pukeutujat muistavat, mitä esine teki.

Lähteet ja kuvatiedot

• Victoria and Albert Museum, ”Lolita-muoti: japanilainen katutyyli”, päivitetty 17. huhtikuuta 2024.
• Victoria and Albert Museum, kuvasarjan IIIF-manifesti: esinekuvaukset, suunnittelijat, ajankohdat ja museonumerot.
• Victoria and Albert Museum, Vuosikertomus 2012/13: Kitty and the Bulldog -näyttely ja Tea Party Clubin vierailu.
• Novuyo Moyo, Laura Blair ja Ayesha Singh, ”Kitty and the Bulldog: Lolita-muoti ja Britannian vaikutus”, CreateVoice, V&A, 2012.
• Mariko Yahata, ”Lolita-muodin juuret: katumuoti 1980-luvulta eteenpäin”, 2013.
• Lo Library, yhteisöarkisto ”Varhaiset Lolita-pukeutujat”. Käytetty yhteisön kokoamana aineistona, ei itsenäisesti ajoitettuna aikajanana.